Imetyksen ihanuutta ja luopumisen tuskaa Lähdin soitellen sotaan imetyksen kanssa. En ollut ottanut selvää koko asiasta, koska kuvittelin sen olevan yksinkertainen juttu ja onnistuvan tuosta vain. Ihmettelin miksi imetyksestä niin vauhkotaan, eikö sen pitäisi onnistua ihmislajilta tuosta vain. Kun sain Unton ensimmäisen kerran rinnalle olin ihan ihmeissäni. En voinut mitään muuta kuin tuijottaa onnellisesti tuhisevaa pikkuihmistä. Oli jotenkin todella omituinen olo. Unto nappasi heti rinnan hyvin suuhun ja kaikki tuntui sujuvan mainiosti. Ensimmäinen vastoinkäyminen tuli Unton ollessa muutaman päivän vanha. Unto asui rinnalla ja oli imenyt nännini todella rikki. Imetys sattui. Ajattelin, että tämä varmaan kuuluu asiaan ja jatkoi imettämistä kivusta huolimatta. Pääsimme kotiin ja oikeastaan en muista ensimmäisestä puolesta vuodesta juuri mitään. Ensimmäiset kolme kuukautta istuimme tietokoneen edessä. Unto imi rintaa ja minä keskustelin ihmisten kanssa tietokoneen välityksellä. Löysin IRC-kanavan nimeltä #imetys ja sain sieltä vastauksia moniin kysymyksiini. Olin todella yllättynyt kun imetys ei ollutkaan niin yksinkertainen juttu kuin olin kuvitellut. Vauhkoonnuin ja aloin suhtautumaan imetykseeni todella fanaattisesti. Halusin julistaa imetyksen ilosanomaa kaikille. Sain loukattua monia ihmistä fanaattisuudellani. En osannut ajatella että imetys voi syystä tai toisestaepäonnistua. Mietin usein pulloruokkijan nähdessäni, että "taisi maito loppuakun tuli tiheän imun kausi". Rakastin imetystä ja myös Unto rakasti imemistä. Imetin lapsentahtisesti, oikeastaan lähes koko ajan. Pelotti lähteä kaupungille, koska pelkäsin, että Unto haluaa juuri silloin rintaa kun en voi sitä syystä tai toisesta antaa. Yhtäkkiä tapahtui kuitenkin suuri käänne elämässämme. Opin imettämään kantoliinassa. Tuntui, että tämä taito antoi minulle suuren vapauden. Ei enää tarvinnut tunnin välein etsiä sopivaa paikkaa mihin voisi istahtaa imettämään. Tämän opittuani liikuimme paljon. Unto imi tyytyväisenä rintaa kantoliinassa ja minä pystyin tekemään lähes mitä vain. Yritin miettiä ihania hetkiä imetyksestämme. Ensimmäisenä tulivat mieleeni kaikki yönukuttamiset. Jotenkin oli niin ihanaa maata lapsi kainalossa, rinta lapsen suussa ja kuunnella tyytyväistä tuhinaa. Jotenkin itse aina rentoutui täysin ja oli ihana itsekkin nukahtaa. Rakkauden tunne jota tunsin noina hetkinä oli aivan käsittämätön. Mieleeni muistui myös vappumarssi, jossa Unto söi liinassa tavalliseen tapaan. Vappumarssin jälkeen menimme puistoon nurmikolle istuskelemaan ja syötin Untoa tapani mukaan. Turun Sanomien toimittaja tuli juttelemaan ja lehteenkin sitten oli imetyksemme päässyt; "äiti mukana ja äidillä kätevät eväät". Tällä samalla kerralla koin myös ensimmäisen julki-imetysarvostelun. Vanha mummo kävi tokaisemassa minulle "tissinäyttely". Harmittaa kun en osannut siinä tilanteessa sanoa mitään järkevää. Tokaisin vain "no onko hyvät" ja mummo jo kiiti menojaan. Unto oppi nopeasti tulemaan itse rinnalle opittuaan konttamaan. Oli ihanaa maata lattialla Unton leikkiessä omiaan ja tuijottaa telkkaria. Yhtäkkiä saattoi ryömiä pieni söpöliini mahan päälle ja kaivaa tissin esiin. Unto täytettyä 6 kk alkoivat imetyksemme vaikeimmat ajat. Untolla todettiin allergia ja minulta poistettiin ruokavaliostani jatkuvasti ruoka-aineita. Loppujen lopuksi sain syödä vain yhdeksää ruoka-ainetta joista yksi oli possu. Kasvissyöjälle tämä oli vaikea päätös. Minut laitettiin valitsemaan joko imetyksen lopetus tai lihansyönti. Pakon edessä valitsin possun syömisen, en kyennyt kuvittelemaan että luopuisimme imetyksestä. Tästä alkoi valtava taistelu. Terveydenhuoltohenkilökunta puhui imettämisen lopettamisesta jokaisen tapaamisen yhteydessä. Sain jopa neuvolasta numeron psykologille koska halusin imettää. Tämän jälkeen otin yhteyttä erääseen imetystukihenkilöön joka auttoi minua taistelussani. Häneltä saamani tuki oli korvaamatonta. Hän tuki minua jatkamisessa, mutta tunsin silti, että minulla on lupa lopettaa sitten kun siltä tuntuu. Elämä alkoi pyöriä täysin ruuan ympärillä. Omat ruuat, Unton ruuat, imetys. Päivät menivät näitä miettiessä, ruokaa tehdessä ja imettäessä. Aloin voida huonosti ja laihtua kovaa vauhtia. Isäni soitti minulle kerran viikossa ja hänen yksi peruskysymyksistään oli "Vieläkö imetät?" Menetin kyselyyn hermoni ja sanoin, että hän voi seuraavan kerran kysyä asiasta siten kun unto on mennyt kouluun. Halusin niin kovasti imettää niin pitkään että Unto vieroittuisi itse. Ajatuskin siitä, että joutuisin lopettamaan imettämisen, ahdisti. Elämä oli sekavaa, Unto ei ollut koskaan täysin oireeton. Sain kamalia itsesyytöskohtauksia jos lapsi kutisi. Olin aivan jaksamisen äärirajoilla. Mieheni sanoi, että olisi aika lopettaa imetys ja siirtyä erityiskorvikkeelle. En voinut enää hyvin henkisesti enkä fyysisesti. Teimme päätöksen Unton vieroittamisesta pikkuhiljaa, yksi imuttelu kerrallaan. Kun aloitimme tämän tisuttelujen vähentämisen tuli elämästämme yhtäkkiä ihan kamalaa. Unto itki tissin perään ja valvoi kaikki yöt. Minä mietin vain koko ajan sitä, että kohta en saa imettää ja itkin siksi koko ajan. Juttelin Unton lääkärin kanssa asiasta ja hän oli sitä mieltä että meidän pitäisi vieroittaa kertarysäksellä. Sain maidontulon estävän lääkityksen, jonka päätin ottaa viikon päästä tästä käynnistä. Lääkityksen kanssa ei saanut imettää, joten tämän jälkeen päätös olisi lopullinen. Viikko meni miettiessä ja itkiessä. Koko elämä oli aiemmin pyörinyt imetyksen ympärillä. Miten osaisin nukuttaa enää lasta kun minulla ei ollut tarjota hänelle rintaa? Miten turvaisin riittävän ravinnon saannin, kun korvikekkaan ei pullosta uponnut? Mitä tekisin jos Unto alkaisi huutamaan kaupassa, miten saisin hänet hiljaiseksi? Entäs jos Unto kolauttaa päänsä, miten lohdutan häntä? Rakastaako Unto enää äitiä sen jälkeen kun kiellän häneltä hänelle tärkeän asian, rinnan? Minulla oli myös outoja tuntemuksia siitä kuinka nyt kuka vaan kelpaa hoitajaksi, jotenkin kai pelkäsin, että menetän merkitykseni. Pelkäsin myös lapsen ruokkimista yleisellä paikalla. Koska olin itse ajatellut niin pahasti ihmisistä jotka antavat pulloa. Mietin jopa, että pitääkö minun mennä häpeissäni vessaan ruokkimaan lastani tästä eteenpäin. Koko elämä oli menossa uusiksi. Minun oli keksittävä uusia tapoja hoitaa lastani ja antaa hänelle rakkautta. Kun sovittu päivä sitten tuli imetin Untoa viimeisen kerran hänen mennessään päiväunille. Itkin ja itkin, tuleva pelotti niin kovasti. Otin lääkkeet ja sen jälkeen ei ollut enää paluuta. Lääkkeistä tuli kovat sivuvaikutukset. Pyörrytti ja oksetti. Unto halusi rintaa ja veti paitaani alas, mutta minun oli vein aina keksittävä hänelle muuta tekemistä. Ainoa ilo mikä tuolla hetkellä oli, oli syöminen. Voi sitä onnea kun sai syödä miehen valmistamaa hyvää kasvisruokaa, suklaata ja kaikkea muutakin hyvää. Kolmen päivän päästä Unto ei enää muistanut koko tissiä ja hän oli jälleen oma itsensä, ihana hymyilevä poika joka edelleen rakasti äitiään. Jotenkin se, että Untolle imetyksen lopetus ei ollutkaan niin iso juttu kuin kuvittelin, helpotti omaa tuskaani. Nyt on kulunut puoli vuotta siitä kun imetys loppui. Itkin koko ajan tätä kirjoittaessani, en ole ilmeisesti vieläkään kunnolla käsitellyt tätä asiaa. Mutta on elämä jatkunut ilman imetystäkin, olemme hyvin onnellinen perhe. On semmoinen olo että olisi pitänyt ymmärtää lopettaa jo kuukausi aiemmin. Silloin se olisi ehkä ollut hieman helpompaa ja en olisi ollut vielä niin huonossa kunnossa. Hyviäkin puolia tässä kokemuksessa on ollut jonkin verran. Olen päässyt eroon fanaattisuudestani lähes täysin. Pystyn näkemään erilaisia syitä imetyksen lopettamiseen ja ymmärrän tuskan jonka se saattaa aiheuttaa. En enää tuomitse ketään pullon antamisesta ja kykenen varmasti kokemuksellani antamaan tietoa ja tukea muille. Tulevissa imetyksissäni tästä kokemuksesta on myös varmasti apua.